Arkisto

Savupiiput sammuvat, mutta innovaatiot hehkuvat

Tampereen pitkä tie manufaktuureista osaamispohjaiseen talouteen

Tampereen kaupunki perustettiin 1.10.1779 Tammerkosken partaalle Ruotsin kuninkaan Kustaa III:n päätöksellä. Idea ei sinänsä ollut uusi, olivathan turkulaiset kauppiaat ehdottaneet samaa tiettävästi jo 1640-luvulla. Tällä kertaa visio oli kuitenkin kirkas; kuninkaan tavoitteena oli nimenomaan teollisuuskaupungin synnyttäminen, ja siihen koskivoima tarjosi poikkeuksellisen hyvät mahdollisuudet. Tampere sai vapaakauppaoikeudet, jotka olivat valtakunnassa tuolloin vain Eskilstunan kaupungilla. Teollisuuden ja kaupan harjoittamista ei rajoitettu, maanviljelys sen sijaan oli kiellettyä kaupungin alueella.

Teollisuus alkuun lumppupaperitehtaasta ja viinapolttimosta

Pienen mittakaavan teollinen toiminta käynnistyikin nopeasti lumppupaperimanufaktuurin, tiilitehtaan, värjäämön ja muutaman muun laitoksen myötä. Myös kruunun viinapolttimo oli perustettu nykyiselle Finlaysonin alueelle jo vuonna 1775. Alun kehitys oli kuitenkin hitaanlaista, ja 15 vuotta kaupungin perustamisen jälkeen sen väkiluku oli vain 400 asukasta.

Suuressa mitassa teollinen toiminta käynnistyi 1820-luvulla, kun James Finlayson pääsi vauhtiin. Hänellä oli suurisuuntaisia suunnitelmia, joista koneenrakennus- ja tekstitiiliteollisuus saivat alkunsa. Finlaysonin työtä jatkoivat Saksasta tulleet Nottbeckit, mutta myös uusia yrittäjiä ilmaantui. Teollinen paperinvalmistus käynnistyi vuonna 1842, kun J.C. Frenckell hankki paperikoneen englannista. Laivojen valmistus aloitettiin 1856, kun siihen yhdistettiin verkatehdas, Tampella oli syntynyt. Vuosisadan loppua kohti teollinen toiminta laajeni ja monipuolistui edelleen. Ensimmäinen kenkätehdas perustettiin 1875 ja Aamulehteä kustantanut Tampereen Kirjapaino -osakeyhtiö vuonna 1881. Vuosisadan lopulla sekä tekstiili- että metalliteollisuus laajenivat.

Tampereesta muodostui teollisen Suomen keskus, ja vuonna 1900 lähes kolmannes Suomen teollisesta työvoimasta työskenteli Tampereella. Kaupunki oli teollinen saareke agraariyhteiskunnan keskellä, ja se muistutti enemmän englantilaista Lancasahireä tai saksalaista Ruhrin aluetta kuin muuta Suomea. Teollisen yhteiskunnan mukavuudet tulivat nopeasti Tampereelle; sähköiset katuvalot sytytettiin 1888 ja vesilaitos perustettiin 1884. Liikenneyhteydet rakennettiin Helsinkiin, Vaasaan ja Poriin. Tampereen nauttimat erivapaudet – Privilegium Tammerfors – päättyivät 1895, mutta se ei vaikuttanut koskivoimaan tai keskeiseen sijaintiin. Teollisuuskeskus veti puoleensa yhä uusia yrittäjiä ja aloja. Suomen itsenäistymiseen mennessä monipuolinen suurteollisuus oli syntynyt ja vakiintunut: Tampere oli moderni teollinen kaupunki palkkatyöläisineen. Myös naiset olivat palkkatyössä, mikä oli vielä tuolloin harvinaista Suomessa.

Tehdastyöväki huipussaan vuonna 1962

Itsenäistymisen ajan alusta 1960-luvun alkuun teollisuus kasvoi ja laajeni. Sen jälkeen teollisuuden työpaikat kääntyivät laskuun, jota jatkui aina vuoteen 1995 asti. Metalliteollisuus ja koneenrakennus kasvoivat jo ennen toista maailmansotaa, ja vuonna 1936 Valtion Lentokonetehtaan siirto Tampereelle laajensi osaamispohjaa entisestään. Monien vaiheiden jälkeen sen perilliset jatkavat Härmälässä teollista tuotantoa Cargotecin nimen alla. Sotakorvaukset antoivat lisävauhtia kone- ja metalliteollisuudelle, yksin Tampellan osuus niistä oli 14 prosenttia. Sodan jälkeen kone- ja metalliteollisuudesta muodostui suurin toimiala tekstiili- sekä vaatetusteollisuuden jälkeen, jonka alamäki alkoi todellisuudessa jo 1950-luvulla. Teollisuudessa työskentelevien määrä oli huipussaan vuonna 1962.

Reilun kolmenkymmenen vuoden ajanjaksolla 1960-luvun alkupuolelta 1990-luvun puoliväliin teollisuuden työpaikat vähenivät ja teollisuus kävi läpi raskaan rakennemuutoksen. Taantumiseen vaikuttivat niin kotoperäiset kuin kansainväliset syyt. Eräs keskeinen tekijä oli tamperelaisen teollisuuden työvoimavaltaisuus.

Tamperelaiset eivät olleet eturintamassa koneellistamisessa ja automatisoinnin hyödyntämisessä. Siksi kilpailukyky heikkeni jatkuvasti, kun reaalipalkat nousivat. Vuoden 1974 öljykriisi aiheutti huomattavia vaikeuksia tuontienergian varassa toimivalle teollisuudelle. Uusien halvemman kustannustason maiden teollisen infrastruktuurin kehittyessä tuotantoa siirrettiin niihin. Tästä kärsittiin erityisesti tekstiili- ja vaatetusteollisuudessa, jossa ei onnistuttu siirtymään korkeamman lisäarvon tuotteisiin. Ongelmia aiheutti myös se, että tekstiiliteollisuuden raaka-aineet olivat tuontitavaraa. Neuvostoliiton romahtaminen ei myöskään parantanut vientiin suuntautuneen tamperelaisen teollisuuden tilannetta.

Maailman muutos pakotti uudistumaan

Teollisuus ei kuitenkaan hävinnyt Tampereelta, vaan huomattava osa siitä onnistui uudistumaan ja myös kokonaan uudentyyppistä teollisuutta syntyi. Kehittyneimmät yhteiskunnat siirtyivät jo 1980-luvulla yhä enemmän uuden tiedon jalostamiseen ja soveltamiseen perustuvaan talouteen. Osaamispohjaisessa taloudessa kasvu perustuu innovaatioihin. Ensin niiden ensin ajateltiin olevan teknologialähtöisiä, mutta myöhemmin ymmärrettiin, että innovaatioita tarvitaan kaikilla elämän aloilla.

Osaamispohjaisen talouden kehittäminen perustuu yritysten, yliopistojen ja muiden tutkimuslaitosten sekä julkisen hallinnon tiiviiseen yhteistyöhön eli ”kolmoiskierteeseen”. Viime vuosina kuvaan on tuotu mukaan myös loppukäyttäjä.

Tampereella osaamispohjaisen talouden ensimmäiset siemenet kylvettiin 1950-luvulla, jolloin ryhdyttiin hankkimaan omaa yliopistoa. Helsingistä onnistuttiinkin siirtämään Tampereelle vuonna 1960 Yhteiskunnallinen korkeakoulu, josta tuli vuonna 1966 Tampereen yliopisto. Yhtä määrätietoisesti saatiin Tampereelle myös oma teknillinen yliopisto, kun ensin Teknillisen korkeakoulun (Helsinki) alaisuudessa toiminut osasto avattiin Tampereella 1965. Kahden yliopiston saaminen kaupunkiin edellytti silloisen kaupunginjohdon voimakkaita visioita ja aktiivisuutta, jossa jouduttiin käyttämään monenlaisia keinoja.

Tampereen teknillisen yliopiston rooli on ollut erityisen merkittävä koneenrakennuksen uudistamisessa ja kokoaan uuden alan, tieto- ja viestintäteknologian, kehittymisessä sekä kasvussa. Perinteisistä tamperelaisista teollisuudenaloista oikeastaan vain koneenrakennus on selvinnyt tähänastisten myllerrysten läpi. Yritykset ja niiden osat ovat vaihtaneet vuosien saatossa omistajaa ja nimeä - nykyisin omistajia ovat usein suuret kansainväliset yritykset – mutta edelleen Tampereella kehitetyt ja pitkälti valmistetutkin konttinosturit, kallioporakoneet, kompressorit, murskaimet tai lasintyöstökoneet ovat kansainvälisiä markkinajohtajia. Käsillä oleva talous- ja finanssikriisi tosin aiheuttanee sen, että osa tuotannollisten toiminnoista siirretään lähelle asiakkaita - ja pois Tampereelta.

Tietotekniikan jälkeen tulee terveysteknologia

Vuonna 1965 Tampereen yliopistoon perustettiin Pohjoismaiden ensimmäinen tietojenkäsittelyopin professuuri. Tuosta käynnistyi kehitys, jonka seurauksena Tampereesta muodostui 1990-luvulla yksi maailman johtavista tieto- ja viestintäteknologian innovaatiokeskuksista, jossa luotiin esimerkiksi monia Nokian uusia tuotteita. Välissä tapahtui paljon, esimerkiksi professori Yrjö Neuvo johti teknillisellä korkeakoululla digitaalisen signaalinkäsittelyn kehitystyötä kohti kansainvälistä huippua ja kaupungin aloitteesta ja merkittävällä investoinnilla rakennettiin Teknologiakeskus Hermia.

Tieto- ja viestintäteknologian kokonaisuus oli 1990-luvun menestystarina ja edelleen sillä on kasvupotentiaalia. Toinen merkittävä, joskin vielä yritystyöpaikoiltaan pienempi kokonaisuus on terveys- ja bioteknologian klusteri. Sen juuret ovat toisaalta teknillisen yliopiston lääketieteellisen elektroniikan ja biomateriaalien tutkimuksessa, toisaalta Tampereen yliopiston biolääketieteen tutkimuksessa. Kolmas tärkeä tekijä on ollut Tampereen yliopistollinen sairaala, joka on ollut tutkimuksen soveltajana tärkeä kehityskumppani. Tämän osaamisen ympärille synnytettiin sairaalan ja lääketieteellisen tutkimuksen läheisyyteen Finn-Medi –tiedepuisto, joka on osoittautunut menestykseksi.

Viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana mainittujen kolmen teollisuudenalan menestyminen on perustunut pitkälti tutkimuksen ja yritysten väliseen yhteistyöhön. Tampereen kaupungin elinkeinopoliittinen rooli on kuitenkin ollut tärkeä sekä terveysteknologian että tieto- ja viestintäteknologian toimintaedellytysten rakentajana.

Olisiko tulevaisuus terveysturisteissa tai rock-musiikissa?

Tampere on onnistunut luomaan nahkansa useampaan otteeseen, ja tuolle kyvykkyydelle on taas kysyntää. Talous- ja finanssikriisi johtaa vääjäämättä toimintojen siirtymisen ja joidenkin yksiköiden sulkemisiin. On siis löydettävä uusia kasvualoja – ja kasvuyrityksiä. Tampere on menestynyt osaamispohjaisessa taloudessa olemalla tutkimus- ja kehitystoiminnan keskus, ei niinkään teollinen tuottaja. Nyt myös nämä työpaikat ovat uhattuna. Kasvumahdollisuuksia on kuitenkin olemassa.

Venäjällä ja myös meitä lähellä Pietarissa on miljoonia ihmisiä, jotka tarvitsevat korkeatasoista lääketieteellistä hoitoa, ja joilla on varaa maksaa siitä. Miksi emme ryhtyisi aktiivisesti tarjoamaan heille vaikkapa tekonivel-, sydän- tai silmäleikkauksia niihin kytkettyine hoiva- ja kuntoutusjaksoineen. Perusrakenteet ovat olemassa ja lääketieteelliset palveluiden ohella erilaisen kaupalliset ja kulttuuripalvelut voisivat hyötyä tästä.

Rock-musiikin kieli on globaali ja meilläkin on jo muutamia kansainvälisesti menestyneitä muusikoita sekä yhtyeitä. Miksi emme rakentaisi vastaavaa elinkeinopoliittista lähestymistapaa rockbändien kehittämiseen ja kansainvälistämiseen, kuin olemme tehneet teknologiayrityksiä varten? Eikä kysymys ole vain musiikkiviennistä, vaan samalla kehittyvät muut palvelut kuten verkkoviestintä, klubit, studiot ja markkinointipalvelut. Tampere voi olla myös paikka ulkomaalaisille tehdä levyjä. Ilmastokin muistuttaa Seattlea, joka oli 1990-luvulla maailmanlaajuisesti yksi rockin keskuksista.

Ulkomaalaiset ovat mahdollisuus

Tampere on melko sisäänpäin lämpiävä kaupunki, kun tarkastellaan ulkomaalaisväestön osuutta, joka on reilut 2 %. Elinkeinoelämän kansainvälinen menestys edellyttää osaavaa työvoimaa ja sitä on tulevaisuudessa etsittävä Suomen rajojen ulkopuolelta. Paras tapa saada ihmiset kiinnittymään ja jäämään on saada heidät tutkinto-opiskelijoiksi. Yliopistomme ja ammattikorkeakoulumme voisivat ryhtyä kouluttamaan kaupalliselta pohjalta ulkomaalaisia nuoria ja siten varmistaa työvoiman saannin. Alkutavoitteeksi sopisi esimerkiksi 15 000 ulkomaalaista opiskelijaa. He myös kuluttavat ja käyttävät palveluita eli koko elinkeinotoiminta hyötyisi siitä.

Edellä mainittujen ehdotusten lisäksi uusia mahdollisuuksia tarjoavat vaikkapa energian tehokkaaseen käyttöön liittyvät teknologiat tai laajemmin ympäristöteknologiat. Näiden osalta laajan testausympäristön tarjoaisi 15 000 asukkaan nollapäästöinen Nurmi-Sorila. Se edellyttää kuitenkin poliittista rohkeutta ja kaukokatseisuutta. Niitä tarvitaan muutenkin, mutta onneksi tästä on kokemusta koko Tampereen historian ajalta.

Juha Kostiainen

Ohjelmajohtaja, Sitra

Kaupunkiseutujen strategisen kehittämisen dosentti, Tampereen yliopisto